1980-luvulla
aloitettu Euroopan kansojen mitokondrion DNA:n kartoitus päätyi
yleiseurooppalaiseen geeniperheeseen, eli kaikki Euroopan kansat, kahta
lukuunottamatta (saamelaiset ja baskit), osoittautuivat perimältään
sukulaisiksi. "Eurooppalaisista" irlantilaiset ovat meistä kauimpana,
hollantilaiset, ruotsalaiset ja virolaiset lähimpänä. Voimme siis sanoa
kuuluvamme kansaan, jonka etniteetti on muotoutunut tässä maanosassa, ja joka
on säilyttänyt jatkuvuuden alkuperäiseen kieleensä. Voimme pitää itseämme alkuperäisasukkaina.
Kielitieteen termejä, indoeurooppalainen, uralilainen jne, ei nykyisin käytetä
tieteellisessä keskustelussa käsiteltäessä ihmispopulaatioiden biologista
perimää. Geneettiset etäisyydet osoittavat että itämerensuomalaiset ovat
lähempänä ruotsalaisia kuin kielellisiä sukulaisiaan volgansuomalaisia mareja
ja permansuomalaisia komeja. Mustalaiset ovat indoeurooppalaisia. Slaavit,
baltit ja germaanit eivät ole geneettisiä kokonaisuuksia, ja ilmiöinä myöhempiä
kuin suomalaisten geenipoolin muodostuminen. Se prosessi, joka loi germaanit,
slaavit jne loi myös suomalaiset samoista aineksista. Meillä on poikkeuksena
tallella (muuntuneena) alkuperäinen puhuttu kieli. Näillä muilla ei ole vaan he
ovat vaihtaneet kielensä indoeurooppalais-suomalaisugrilaiseen sekakieleen vain
joitain tuhat vuosi sitten.
Kaiken
kaikkiaan suomalaiset osoittautuivat geneettisesti varsin yhtenäiseksi
kansaksi. Selvitettäessä suomalaisten sukujuuria on vertailupohjana käytetty
eri Euroopan kansojen mitokondriaalisen perimän monimuotoisuutta. Tulosten
perusteella on pääteltävissä, että suomalaisten mitokondriaalinen DNA on hyvin
samanlaista kuin muiden eurooppalaisten kansojen, niin suomalaisugrilaisten
kuin indoeurooppalaisten. Mitokondriaalisen DNA:n tutkimukset tukevat siis
olettamusta suomalaisten läntisestä, indoeurooppalaisesta geeniperimästä.
Indoeurooppalainen geenikompleksi mainitaan jostain syystä läntiseksi, vaikka
indoeurooppalaiset ovat kaukaa idästä muuttaneita paimentolaisia. Kartta alla
esittää yhden mahdollisen IE-kansojen alkukodin.
Asutuksen
valtavirrat
Moderni
tutkimus esittää että suomalaisugrilaisten esihistoriallisen asutuksen
leviämisen valtavirta on kulkenut etelästä pohjoiseen eikä idästä länteen. Tämä
ns jatkuvuusteoria myös toteaa että suomensukuisia on asunut Itämeren
läheisyydessä jopa yli 10 000 vuotta. Itämerensuomi on uudissana jolla Julku
(1997) tarkoittaa itämerensuomalaisten kussakin historian vaiheessa asuttamaa
aluetta. Itämerensuomalaisiin luetaan suomalaiset, karjalaiset, vepsäläiset, vatjalaiset,
virolaiset, inkeriläiset ja liiviläiset.
Kuudennella
vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua (e a a) Eurooppa oli jakautuneena
kahteen laajaan elinkeinovyöhykkeeseen rajan kulkiessa nykyisen Hollannin
paikkeilta halki Keski-Euroopan Mustallemerelle ja Uralvuoriston eteläosiin.
Pohjoispuoliskon väestöt olivat ruoankäyttäjiä (food approprieters) eli
metsästäjä-kalastaja-keräilijöitä, ja eteläpuoliskon väestöt ruoantuottajia
(food producers); Keski-Euroopan lössialueilla maanviljelijöitä ja karjanhoitajia,
ja Mustanmeren pohjoispuolisilla aroilla karjankasvattajia. Pohjoisen väestöjen
yhteinen kommunikointiväline oli metsästäjien uralilainen kantakieli (U),
etelän väestöjen kieli oli indoeurooppalainen kantakieli (IE), ja baski (Bs).
Kantakielissä oli tietysti monia murteita.
Kartta
alla esittää Euroopan oletetun kielitilanteen noin vuonna 5500 eaa, jolloin
maanviljelys on juuri saapunut Eurooppaan (Wiik: Eurooppalaisten juuret).
Eurooppalaiset
ennen indoeurooppalaisia
Vuoden
5500 e a a jälkeen elinkeinovyöhykkeiden raja alkoi liukua kohti pohjoista.
Ilmaston lämpenemisen seurauksena kasvillisuusvyöhykkeet siirtyivät,ja
suurriistanmetsästäjien oli edullista siirtyä saaliinsa perässä kohti
pohjoista. Paikalleen jäänet joutuivat sopeutumaan. Tämä liuku tapahtui
kahdella tavalla: siten, että vain väestöjen elinkeino ja kieli muuttuivat
väestöjen pysyessä paikoillaan (cultural and linguistic diffusion), ja
migraatioiden kautta eli siten, että etelän ruoantuottajia muutti pohjoiselle
vyöhykkeelle vieden tänne samalla oman elinkeinonsa ja kielensä (demic
diffusion). Wiik (Julku 1997) esittää, että elinkeino- ja kielirajan liuku
tapahtui ratkaisevimmin edellisellä kuin jälkimmäisellä tavalla. Pohjoisen
metsästäjät vaihtoivat paitsi elinkeinonsa myös uralilaisen (myöhemmin
suomalais-ugrilaisen SU) kielensä indoeurooppalaiseen. Euroopan
pohjoispuoliskon eteläosissa tapahtui siis kielenvaihto U/SU>IE.
Pohjoisimmat väestöt jäivät kieleltään enemmän tai vähemmän ennalleen.
Kielenvaihtovyöhyke
(Wiik: Eurooppalaisten juuret). Etelän prestiisikielet ovat IE,
(indo)iranilaiset (Ir) ja turkkilaiset (T) kielet; pohjoisen väistyvät kielet
(joista jää substraatti kielenvaihtovyöhykkeen 'uusiin' kieliin) ovat baski
(Bs) ja suomalais-ugrilaiset (FU) kielet. Kielenvaihtoalueen uudet
(kielenvaihdon tuloksina syntyvät) kielet ovat lännestä itään itaali (I),
keltti (C), germaani (G), baltti (B), slaavi (S), skyytti (Sc), tšuvassi (Ts),
tataari (Ta) ja baškiiri (Ba).
Suomen
kieli - alkuperäiskieli
U/SU
ja IE kielet ovat olleet toisiinsa tiiviissä yhteydessä viimeiset 7500 vuotta.
Germaanisten kielten syntyalue on Pohjois-Saksa, Tanska ja Skåne ja täältä ovat
germaaniset kielet myöhemmin levittäytyneet eri suuntiin. Tämä kielenvaihto
(3500-2800 e a a) IE+ U/SU substraatti eli IE+su johti erkanemiseen muista
IE-kielistä. SU kieli siis muutti Pohjois- ja Keski-Euroopassa puhutun
indoeuroopan ääntämisen (ja syntaxia) toisenlaiseksi; IE kielestä tuli alkuväestön kieli mutta niin paljon
muuttuneena että siitä tuli oma germaaninen kieliperheensä. Sama tapahtui myös
muilla alueilla (ks kartta yllä). Myöhempää IE vaikutusta on eniten
Itämerensuomen rannikkomurteissa, mikä on seurausta indoeurooppalaisista
muuttoaalloista pronssikaudella (eniten 1500-900 e a a), roomalaisella kivikaudella
(50-400), ristiretkiaikana (1050-1300), ja keskiajalla.
Arkeologian,
genetiikan ja kielitieteen tutkimus tukee väitettä, että myöhäisemmän
pronssikauden kieli skandinaviassa oli suomalaisugrilainen. Keski-Ruotsin
alkuperäiskieli (läntinen varhaiskantasuomi) on tiettävästi ensimmäinen suomen
kieli joka hävisi Ruotsissa. Tämä kielenvaihto tapahtui vasta 700 e a a
jälkeen.
Kielenvaihto
nykyään
Kielenvaihto
ja siis myös U/SU ja IE kielten välinen raja on liukunut kohti pohjoista aina
tähän päivään asti niin että kieliraja nyt on pohjoisessa Fennoskandiassa
norjan/ruotsin/venäjän ja lapin/suomen/karjalan välisenä. Kielenvaihdon ja
kielirajan liuku kohti pohjoista ei ole vieläkään pysähtynyt; se jatkuu
edelleen eli norja, ruotsi ja venäjä ovat koko ajan voittamassa alaa lapin,
suomen ja karjalan kustannuksella.
Ne
suomalaiset jotka kruunu kutsui asuttamaan Ruotsin sisäseutua 1500- ja
1600-luvuilla, ja jotka ovat satojentuhansien ruotsalaisten esi-isiä,
asettuivat 150 pitäjään 10 maakunnan alueelle. 1960-luvulla heidän suomen
kielensä katosi, mikä on kielenvaihdon viimeinen vaihe.
Mikael
Reuter