Kuinka
legenda viikingeistä syntyi
Jan
Guillou esittää, kuinka myytti viikingeistä sai alkunsa 1800-luvun
kansallisromantiikan sepityksenä. Kun Ruotsi menetti vuonna 1809 Venäjälle
viimeisimmässä sodassaan puolet valtakunnasta eli Suomen, piti tämä hyvittää,
ja runoilijan sanoja lainaten "voittaa Suomi takaisin Ruotsin
sisällä". Tämä tarkoitti, että piti keksiä rohkaisevia ja pöyhkeitä
tarinoita mahtavasta kansasta ja sen historiasta, vanha temppu kriisiaikoina.
Siihen aikaan kun Ruotsi menetti Suomen, ei historiankirjoituksessa ollut
mitään viikinkiaikaa. Tätä ajanjaksoa mainittiin nuoremmaksi kivikaudeksi.
Termi "viikinki" oli tuskin tunnettu, ja sitä oli käyttänyt
lyriikassa yhden ainoan kerran Erik Gustaf Geijer, joka pilkkarunossaan lordi
Nelssonista kuvasi tämän "viikingiksi". Sana nimittäin merkitsi
konna, merirosvo, vandaali, ryöväri.
Hyvityshakuiset
älypäät muodostivat vuonna 1811 yhdistyksen "Götiska förbundet",
jonka päämääränä oli palvoa Ruotsin suurenmoista menneisyyttä. Yhdistyksen
ensimmäiseen julkaisuun kirjoitti Geijer runon, josta tuli hyvin kuuluisa. Sen
nimi oli "Vikingen", ja se kuvaa muinaista pohjoismaista
sankarityyppiä suunnilleen niinkuin me sen tänään käsitämme. Esaias Tegnéristä
myös tuli gootisti, ja hän kirjoitti puolestaan "Fritjofsin saagan",
jolla ruotsalaisia koululaisia kiusataan vielä nykyäänkin. Taiteilijat
kutsuttiin nyt lippujen alle ja he alkoivat luomaan kuvaa näistä
"viikingeistä", koska nyt sanan merkitys muutettiin tarkoittamaan
sankaria, suurta soturia jne.
Taiteilijoiden
mielikuvituksessa syntyi näiden "viikinkien" ulkonäkö ja olemus, ja
pian tuli tästä legendan luomisesta teollista toimintaa.
1800-luvun
loppupuoliskolla huomattiin, että nuoremman kivikauden loppu oli niin tärkeä
aikakausi, että sillä pitää olle oma nimi - viikinkiaika.
Viikingit
kulttuurinvälittäjinä
Joskus
on maalailtu kuvaa pirkkalaisista ja heidän edeltäjistään pohjoismaisten
viikinkien henkisinä sukulaisina. Viikinkien yhteydet pohjoiskalotin väkeen
rajoittuivat kuitenkin vain norjalaisten voutien Haalogalandilla vaatimaan
"veroon" lappalaisilta, sekä ryöstöretkiin heidän mailleen. Historia
myös kertoo norjanmiesten retkistä Bjarmiaan eli Vienan merelle, missä he
rosvosivat ja ryöstivät kauppiaita ja muuta väestöä. Viikinkien valta ei
koskaan ulottunut Pohjanmerelle.
Viikinkien
urotyöt, niinkuin ne esitetään aikakirjoissa, oli ryöstö- ja rosvousreissuja,
joilla rauhaa rakastavan paikallisväestön tilat järjestelmällisesti
tuhopoltettiin, ja kaiken tämän kirjasi ylistävään tyyliin ryöstöretkellä
mukana olleet runoniekat. Viikinkejä voi kuvailla sen ajan terroristeiksi,
joiden toiminta oli pelkästään hävittävää ja kulttuuria tuhoavaa sanan
varsinaisessa merkityksessä. Kesät he vietti rosvoretkillä hävittäen ja
ryöstäen, ja talvet he nautti ryöstösaalistaan ja kisaili taisteluleikeissä, ja
paikallisen väestön piti huolehtia ylöspidosta. Vanha pohjoismainen lyriikka on
ylpeydellä kerrottuja ylistyslauluja viikinkien rajattomasta julmuudesta. Yksi
viikinkiretkien päätavoite oli ihmisryöstö, ja saalis myytiin edelleen orjiksi.
Kulttuurillisesta
näkökulmasta katsoen ei löydy mitään, millä voisi perustella 1800-luvulla
alkanutta viikinkien ryöstöretkien ylistystä ja romantisointia. Voidaan
perustellusti väittää, että viikinkiretket oli Länsieuroopalle suuri
vastoinkäyminen, joka viivytti kehitystä keskiajalla. (Jan Guilloun toinen
artikkeli viikingeistä ja ruotsalaisista)
Pirkkalaisilla
ja heidän edeltäjillään oli sitävastoin päämääränä rauhaisa kauppatoiminta. He
kävivät kauppaa pohjoiskalottiin, mistä he välittivät metsien ja jokien rikkaudet
alamaille ja etelään. Pohjoisen kansalle he toimittivat välttämättömyys- ja
elintarvikkeita, jotka vaihdettiin turkiksiin, kalaan y m, ja tämä toiminta oli
kaikille hyödyksi sekä edisti kehitystä takamailla. Tätä kautta avautui
yhteydet ulkomaailmaan. Se antoi mahdollisuuksia, toisin kuin viikinkien
tuhoretket.
Pohjoismainen
lyriikka ja Kalevala
Viikinkien
kuvailua kansallisromanttiseen tyyliin voidaan verrata Kalevalan lyriikkaan.
Tietenkään ei Kalevala eikä pohjoismaiset sankaritarut ole varmoja historian
lähteitä, mutta ne antavat kuitenkin kuvan kansan luonteenlaadusta ja
toiminnasta muinaisina aikoina.
Kalevalan
uroita ei ylistetä verisistä ryöstöretkistä tai rosvouksista, joita tuskin
esiintyy kuvauksissa. Pikemminkin halveksitaan kullan ja hopean saalistusta.
Urheudella, jota ei puutu kuvauksista, on aivan toinen suunta kuin pelkkä raaka
voiman käyttö. Väinämöiselle on laulu luonnon ylistykseksi, kotiseudun
pyhittämiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi sekä yhteiskunnan rakennustoiminta
runojen ydin. Uroot ei taistele miekalla ja jousella, vaikka nämä aseet
kuuluvat varustukseen, vaan laulun ja viisauksien voimalla sekä jalossa
kilvassa metsissä ja mailla. Vertatihkuvilla kuvauksilla rosvoretkistä toisten
kullan ja rikkauksien perään ei ole tärkeää sijaa Kalevalassa, mutta sitä
enemmän on Väinämöisen ylistyslauluja niille, jotka viljelivät, raivasivat ja aurasivat
Karjalan tienoita ja Pohjan synkkiä seutuja. Jos taistoja syntyy, koskee ne
kamppailua viljelyksistä ja kalavesistä.
Ainoastaan
heikko Lemminkäinen matkaa Pohjolaan sotaisalla mielellä, mutta tätä hän ei tee
kullan ja rikkauksien himossa, jota hän halveksii, vaan kostaakseen vaimolleen
Kyllikille, joka on pettänyt valansa. Siksi myös Lemminkäinen rikkoo valansa,
että ei tartu aseisiin. Kun Väinämöinen poikkeuksellisesti tarttuu miekkaan, on
tarkoituksena saada takaisin aurinko ja kuu Kalevalan ja Pohjolan kansan onnen
säilyttämiseksi.
Kun
vaka vanha Väinämöinen poistuu näyttämöltä, ei hän jätä kansalleen ja sen
nuorisolle perinnöksi muistoja verisistä sotaurotöistä, vaan antaa rakkaimpana
lahjana ja tehokkaimpana aseena laulunsa ja kanteleensa sanoin: "Soiton
Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa."
Ammatti:
viikinki
Sananmuoto
"rus" - tavu, joka suomenkielessä sisältyy sanoihin ruotsi ja ryssä -
on sosiaalinen eli toiminnallinen ja elinkeinoon perustuva nimi, joka ilmaisee
merellistä kulttuuria, eikä siis ole mikään kansallinen termi. Termi
"kurooni, kuurinmaalainen" tulee ymmärtää samalla tavalla. Myös sana
"viikinki" on sosiaalinen termi; lahdesta hyökkäävä rosvo. Kenties
oli niin, että ruusit ja kuroonit muodostivat yhteiskunnan aristokratian,
kauppiaat ja soturit, ja eivät välttämättä edes puhuneet samaa kieltä kuin
kansa, orjat? Pirkkalaiset on sosiaalinen termi, kun taas kainulaiset on kansa,
heimo.
Idänkauppaa
On
todettu, että nimenomaan suomalaisugrilaiset heimot, jotka jo kauan ennen
viikinkiaikaa asuivat Liivinmaata ja Viroa Laatokan yli Pohjoisvenäjälle ja
pitkin Volgaa ja sen sivujokia sekä ylistä Djepriä, välittivät kauppaa
Kaspianmerelle ja Mustalle merelle. Ruotsalainen historiankirjoitus maalaa
kuvan viikingeistä kauppiaina, jotka sen lisäksi jopa oikeastaan perustivat
koko Venäjän. Päälähteenä tähän väittämään on tulkinta 1100-luvun Nestorin
kronikasta, jonka tarkoitus oli osoittaa slaavilaisten kansojen ensimmäinen
kristittäminen. Kronikan kuvaukset tapahtumista 800- ja 900-luvulla rakentuvat
suullisen kansanperinteen varaan, jonka lähdearvo on matala, niinkuin tieto,
että Rurikin poika Igor kävi sotaan kreikkalaisia vastaan "kymmenellä
tuhannella laivalla". Ne ainoat, jotka pitävät yllä myyttiä ruotsalaisista
viikingeistä, jotka perustivat Venäjän, kuuluvat samaan hyvin
maantieteellisesti ja aatteellisesti rajalliseen piiriin. Varjaagit tietenkin
osallistuivat taistoihin Venäjällä, mutta oliko varjaagit viikinkejä vai
väinäläisiä (varjaagi=viron susi), vai molempia?
Oikeastaan
ovat ruotsalaiset viikingit ryssiä, niinkuin m m viimeksi Ruotsin Tiederadion
akateemiset Uppsalasta esittivät (001007). Myös ruotsalaiset tutkijat myöntävät
nykyään, että Novgorod oli se myyttinen viikinkien Holmgård. Novgorodissa on
huomattavasti runsaammin kuin Ruotsissa tyypillisiä "viikinki"
-löytöjä, jotka ovat tuntuvasti vanhempia kuin ruotsalaiset vastaavat, mikä
vahvasti viittaa siihen, että viikinkien alkukoti sijaitsi Itämerestä itään.
Ei ole mitään todisteita siitä, että viikingit olisi käynyt kauppaa idäntiellä.
Näillä ammattisotureilla ei ollut mitään tekemistä kaupan kanssa. Kaikki
viikinkiajan löydöt ruotsalaisella maaperällä ovat ainoastaan sotasaalista ja
ryöstötavaraa.
Karjalaisten
kauppiasmahti kasvoi voimakkaasti 800-luvulta aina 1100-luvulle sitä mukaa kuin
pohjoisen turkisten kysyntä kasvoi Välimeren maissa ja Länsieuroopassa. Suomen
joki- ja järvisysteemit soveltui erinomaisesti erämiesten etenemiseen
Karjalasta Pohjanlahden rannoille, mistä taas avautui uudet reitit.
Pohjanlahdelta, Kainuunmereltä, oli tästä näkökulmasta katsoen oivalliset
yhteydet joka suuntaan: etelään merta myöten, kaakkoon yli alamaan pitkin
vesistöjä Laatokalle, itään Kajaanin seudun yli Vienan merelle ja Karjalaan,
pohjoiseen Jäämerelle ja Ruijaan, sekä länteen Haalogalandiin Atlantille
Pohjoisnorjassa. Kaikkia näitä reittejä on käytetty kesät talvet sekä
historiallisen ajan alusta että mitä todennäköisemmin myös muinaisina aikoina.
Mikael
Reuter