1
Kainuunmaa - Kvenland
1.1 Pohjan perän esihistoriaa
Perinteisen
ruotsalaisen historiankirjoituksen mukaan ei Pohjan perillä ollut pysyvää
asutusta ennenkuin uudisasutus alkaa Ruotsista käsin 1300-luvulla. Tämä kuva on
nyt viimein muuttumassa kuningaskunnassa.
Kukaan
ei varmaan enää epäile, että saamelaiset oli pohjoisen ensimmäisiä asuttajia.
Vähitellen saivat saamelaiset väistyä rannikolta osin sisämaahan, osin
pohjoiseen, kveenien eli kainulaisten, karjalaisten ja myöhemmin pirkkalaisten
painostamana. Saamelaiset oli näiden kilpailevien tungettelijoiden ryöstö- ja
verotusuhreja.
Uumaja
esiintyy ensimmäisen kerran virallisissa asiakirjoissa vuonna 1314. Tällöin
mainitaan kaksi nykyistä Länsipohjan kuntaa (koko Norrlanti oli yksi
hallinnollinen kokonaisuus vuoteen 1762): Uumaja (Uma) ja Pohjoisasutus
(Bygdeå, Bygdha, Norrbygda), ja ne kuuluvat Ångermanlandin rovastikuntaan.
Länsipohjasta
puuttuu sellainen kivikautinen muinaisjäännösmateriaali, joka on yleistä
keskisestä Ångermanlandista etelään. Kaikki löydöt vanhemmalta kivikaudelta
Länsipohjasta ovat tyypillisesti itäisiä. Kivikautinen itätyyppinen materiaali
on varsinkin myöhemmiltä kausilta runsas. Ylä-Norrlanti näyttää ajanlaskun ensi
vuosisatoina olleen tiiviissä yhteydessä itäänpäin. Storkåge-löytö on ajoitettu
kolmannelle ja neljännelle vuosisadalle, ja osoittaa suoran kauppayhteyden
Pohjan kainulaisten ja Eestin välillä; siis jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina
oli keskiajan pirkkalaiskauppaa vastaavaa toimintaa. Kauppaa on käyty jo hyvin
varhaisina aikoina ja se on suuntautunut itään ja kaakkoon. Kainuunmeri,
Pohjanlahti, oli sisämeri tässä itään suuntautuneessa kulttuuripiirissä. Niin
kauas historiaan kuin ihmisiä näkyy näillä seuduilla, on tilanne ollut
samanlainen. Etelästä käsin länsirantaa pitkin suuntautuneet retket ovat olleet
pelkkiä retkiä, episodeja. Viikingit, Birka ja sen seuraaja Sigtuna eivät ole
jättäneet mitään jälkiä tänne.
Mitä
sitten tapahtui
Nykytutkimus
osoittaa, että pohjoiset alueet eivät olleet pelkästään etelän heimojen
metsästysmaita, vaan asuttaminen alkoi jo varhain esihistoriallisena aikana,
huomattavimmin kivikaudella. Torniossa ja Piitimen kirkkokylässä on
kulttuurikerrostumia voitu ajoittaa vuosien 200 ja 600 välillä. Asutuksen
pioneereja Pohjan perillä olivat kainulaiset eli kveenit, ja heidän seuraajansa
pirkkalaiset. Myös kainulaisten kilpailijat karjalaiset ovat jättäneet selvät
jälkensä.
Ruotsalaisten
pohjoisimmat etuvartiot pohjoisessa, Uumaja ja Bygdeå vuoden 1300 kieppeillä,
ovat samanaikaisia kuin ensimmäinen ruotsalainen asutus Suomen puolella
1200-luvun puolesta välistä. Tämä ensimmäinen ruotsalainen kolonisaatio on
samaa historiallista tapahtumaa Kainuunmeren molemmin puolin. Ruotsin kruunu
kiihdytti Pohjan asuttamista Pähkinäsaaren rauhan jälkeen 1312. Kruunun toiminnan
takana oli poliittiset ja taloudelliset perusteet, joista tärkein oli puolustaa
ruotsalaisten ylivaltaa pohjoisessa Novgorodia vastaan.
Niin
sitten tapahtuu että ruotsalaiset asuttujat virtaavat pohjoiseen, ja
sulauttavat suomalaisten varhaisemman ja harvemman asutuksen.
1.2
Pohjan perän uudisasukkaat
Sekä
pohjoisessa Ruotsissa että pohjoisessa Suomessa oli siis pysyvää asutusta jo
kivikaudella. Nämä ensimmäiset pioneerit tulivat läntisestä Suomesta ja
Karjalasta. Myös murretutkimus osoittaa nämä yhteydet. Asiaan kuuluva on
kysymys olivatko nämä kainulaiset muinainen heimo vai puolisotilaallinen
järjestö, kauppamiesten kilta, niinkuin kainulaisten seuraajat pirkkalaiset.
Mitään todisteita ei kuitenkaan ole mikä viittaisi ammattikuntaan - kaikki lähteet
mainitsee kansan, jota kutsutaan kainulaisiksi. Yleisesti pidetään selvänä,
että kainulaiset on suomalainen heimo, mutta voimme todeta, välttääksemme
1900-luvun kansalliskiihkoista historiankirjoitusta, että heidän joukossaan on
voinut olla, ja luultavasti myös oli skandinaaveja.
Kainulaisten
yritteliäisyys ulottui koko Pohjan ympäri, ja aina Atlantille (Västerhavet) ja
Jäämeren rannoille, ja he olivat pohjoisen pysyvän asutuksen pioneereja
(saamelaisia unohtamatta). "Kainuu" -nimet eri alueilla ovat
todisteena siitä kuinka tämä heimo levittäytyi ja asettui asumaan tukialueille,
joilla metsästys ja kaupankäynti oli suotuisaa. Paikannimitutkimuksen mukaan
edustaa eteläisin "Kainuu" -nimien ryhmä Kalannissa (Kaland, Kainuu,
Kvenland) Kokemäenjoen rannalla vanhinta kainulaisasutusta. Tämän emä-Kainuun
alue käsitti Vakkasuomen ja Alasatakunnan.
Pohjanlahden
tärkeä asema kainulaisten kulkureittinä ilmenee muunmuassa siitä että sitä
merkitään vielä paljon myöhemmissä dokumenteissa Kainuunmerenä (Kvenhavet),
kuten Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323 "Kajano more",
1497 "mare Cayane" ja "Kainw Mare", 1510 "mare
Kayano", 1535 "Cayane mare" ja "mare Caino", 1561
"Kaynus mehre" jne.
1.2.1
Norjanmiehiä, kainulaisia ja karjalaisia
Kansainvaellusten
aikaan (400-600) etenee norjanmiesten (nordmän) kolonisaatio Trondheimin kautta
ja tunturien yli Jämtlandiin, ja edelleen Pohjanlahden rannikolle, ja ajaa
kainulaisia pohjoiseen. Tämä norjalaisseutu Medelpadissa oli myös svealaisen
voimapiirin pohjoisraja.
Ottar
(n 890) Björkoysta Haalogalandista kertoo, että kainulaiset ja norjanmiehet
tekevät ryöstöretkiä toistensa maille. Heillä oli myös niinsanottu
hyötyristiriita, koska molemmat kävi kauppaa (ja verotti eli ryösti) samoja
saamelaisia. Egilin saagassa, jonka tapahtumat tutkijat sijoittaa 800-luvulle,
ovat kainulaiset ja norjanmiehet ystäviä, ja yhdistävät voimansa karjalaisia
vastaan. Norjalainen mahtimies Thorolf Kvedulfsson ja kainulaisten kuningas
Kaukomieli (Faravid) tekivät tällöin valaliiton. Norrlannissa on 1000-luvulta
havaittavissa voimakkaasti lisääntyvä kanssakäyminen itään päin. Tämä täytyy
olla Novgorodin tukemien karjalaisten nouseva mahti. Vuodelta 1251 on
historiallista näyttöä, että karjalaiset ja norjanmiehet taisteli Ruijassa
(Finnmarken), ja vuodelta 1271, että karjalaiset ja kainulaiset rosvosivat
Haalogalandissa. On selvää, että näillä taisteluilla oli vaikutusta koko Pohjan
perillä.
Ei
voida varmuudella tarkentaa milloin karjalaiset ensi kertaa tunki Pohjan
perille. 1100-luvulta on jo kuitenkin näyttöä sopimuksesta, jossa Kymmenen
virran maa, siis muinaista Kainuuta aina nykyisen Pohjanmaan Pyhäjoesta
Länsipohjan Bygdeån asti, luovutetaan karjalaisten kauppamiesten
vaikutusalueeksi. Tämä aikakausi oli karjalaisten mahdin voimakkainta laajenemisaikaa.
Venäläiset aikakirjat toteaa, että kaikki lohijoet Siikajoesta etelässä
Kainuunjokeen (Kalix älven) pohjoisessa kuuluvat Novgorodille. Novgorod tuki
karjalaisten expansiota pohjoiseen aina 1200-luvun puoleenväliin asti (jos ei
Chingis Khan olisi pakottanut Novgorodin silloin suuntaamaan kaikki resurssinsa
mongoliarmeijoita vastaan, mikä mahtaisi olla meidän kristinuskon malli ja mitä
kieltä me puhuttaisiin?). Karjalaisten, niinkuin myös kainulaisten, itsenäisyys
hävisi Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän välisen valtataistelun mainingeissa, ja
Karjala ja Kainuunmaa pirstotaan palasiksi.
1.2.2
Itämeri on Baltian meri
Osa
tutkijoita väittää, että ne, jotka hävittivät ja polttivat Sigtunan ja
tappoivat arkkipiispan vuonna 1187, oli nimenomaan karjalaisia. Toiset väittää,
että tämä oli väinäläisten (est-finnar) operaatio, tai laajempi balttilainen
liittoutuma. Joka tapauksessa oli kysymyksessä yksi niistä kostoretkistä, joita
tehtiin puolin ja toisin. Tiedetään, että väinäläiset ja myös karjalaiset ovat
ahkerasti toimineet lännessä, ja erityisesti Mälaren tienoilla. Näillä
seuduilla on myös runsas suomalaisugrilainen paikannimistö, joka voi olla myös
alkuperäinen. Birka tuhottiin useaan otteeseen vuodesta 965 alkaen, ja hävisi
kokonaan vuoden 1000 kieppeillä. Hedeby hävisi vuonna 1066 useitten slaavien
hyökkäysretkien tuloksena. Oliko nämä 'slaavit' itseasiassa väinäläisiä,
vendejä? (Katso artikkeli: Förenat av vatten)
1.3
Kainuunmaa - Kvenland
Muinainen
Kainuu oli siis tunnettu kokonaisuus varhaisessa Itämeren historiassa ja
ulottui alueellisesti Pohjanlahden ympäri. Kainuu ei kuulunut Ruotsiin eikä
Suomeen, koska silloin ei ollut mitään Ruotsia tai Suomea. Ensimmäinen
todellinen uhka sen olemassaololle tuli karjalaisten ja Novgorodin taholta noin
vuodesta 1100, ja vaikuttaa siltä, että suurin osa muinaista Kainuuta joutui
karjalaisten vallan alle. Useat lähteet mainitsevat, että kainulaiset
liittoutuivat norjanmiesten kanssa karjalaisia vastaan, mutta myös, että
kainulaiset yhdessä karjalaisten kanssa taisteli norjanmiehiä vastaan. Birger
jaarlin 1200-luvulla Hämeessä toteuttama kansanmurha, jota vanha
historiankirjoitus kutsuu toiseksi ristiretkeksi, oli suunnattu hämäläisiä
vastaan, jotka toisinaan taistelivat karjalaisia vastaan, ja toisinaan taas
liittoutuivat karjalaisten kanssa ruotsalaisten invaasiota torjumaan, joka
tietenkin oli suunnattu Novgorodia vastaan. Birger jaarlin riehunta Hämeessä
oli valmistelua ns kolmanteen ristiretkeen (eli kansanmurhaan) jo kauan aikaa
sitten kristittyjä karjalaisia vastaan, jotka olivat Novgorodin suojeluksessa.
1.3.1
Kainuunmaa jaetaan kolmeen osaan
Ratkaiseva
isku kainulaisten riippumattomuudelle oli joutuminen keskelle Ruotsin ja
Novgorodin välistä geopoliittista kamppailua, ja rajalinjat vedettiin
kainulaisten maitten halki, kuten Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Ruotsin kruunu
ja kirkko halusivat liittää Pohjan alueet valtakuntaansa kilvassa Novgorodia
vastaan, ja keino oli ruotsalaisten uudisasutus. Tämä oli myös Uppsalan ja
Turun piispojen välinen kamppailu pohjoisen sieluista. Hallinnollisesti tuli
ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen rajaksi noin vuonna 1400 Kaakamojoki,
Tornion ja Kemin puolessa välissä. Käytännössä kulki raja Torniosta länteen
Sanginjoella (Sangis), siis siellä missä kieliraja kulkee myös tänään. Tämä
hallinnollinen raja Kaakamossa kuitenkin merkitsi, että Kainuu alueena menetti
historiallisen yhteytensä Ruotsin puolella, ja Kainuu tuli käsitteenä
tarkoittamaan vain alueita etelään tästä rajasta, eli Suomen Pohjanmaata.
Muinainen
Kainuu oli täten jaettu kolmeen osaan: Ruotsin Länsipohja, Novgorodin
Pohjanranta/Kainuunranta, ja alue etelään Pyhäjoesta, Eteläpohjanmaa.
Eteläpohjanmaa suuntautui luonnollisesti Turun hiippakuntaa kohti, ja
liitettiin vähitellen hallinnollisesti muuhun Suomeen. Pohjoispohjanmaa,
Kainuunranta, joutui Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän taistelutantereeksi. Tämä
taistelu kesti vuosisatoja, ja ratkesi vasta Täyssinän rauhassa 1595.
1.3.2
Kainulaisten kuningas I
Täyssinän
rauha 1595 merkitsi, että Kainuun kaksi itäistä palasta liittyi taas yhdeksi,
kun taas se kolmas läntinen osa, Länsipohja, alkoi ruotsalaistui. Kun Kaarle
herttua oli vakauttanut mahtinsa, ja kruunattiin kuninkaaksi Kaarle IX, lisäsi
hän titteliensä joukkoon: "Kainulaisten kuningas, Kvenernas konung".
Oliko tämä kunnianosoitus Kainuun miehille, jotka Nuijasodan nimellä kulkevassa
Suomen ensimmäisessä sisällissodassa taistelivat Flemingiä ja Sigismundia
vastaan Kaarlen puolella? Tätä arvonimeä hän käytti ensi kertaa 16. maaliskuuta
1607. Arvonimi hävisi myöhemmin, mutta Kainuulla (Österbotten/Pohjanmaa) oli
pitkään erikoisasema muuhun Suomeen nähden. Kun kuningatar Kristiina nimitti
Pietari Brahe nuoremman Suomen kenraalikuvernööriksi 1637, oli arvonimi
kokonaisuudessaan virallisesti Suomen, Ahvenanmaan ja Pohjanmaan kuvernööri.
1.3.3
Kainulaisten kuningas II
Varhaisin
maininta kainulaisista muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa löytyy Egil
Skallagrimsonin saagasta, joka sijoittaa tapahtumat 800-luvulle, vaikka saaga
on kirjoitettu muistiin 1200-luvulla. Saagan päähenkilö on Thorolf Quedulfson,
josta tuli Norjan kuninkaan verovouti vuonna 872. Talvella 1973/74 tuli Thorolfin
luo kainulaisten kuninkaan Kaukomielen (Faravid) lähettejä, jotka pyysivät
Thorolfin tukea karjalaisia vastaan, jotka silloin ryöstivät Kainuuta, ja
lupasivat Thorolfille saman määrän saalista kuin kuninkaalleen. Norjanmiesten
ja kainulaisten yhdistetyt joukot löivät karjalaiset ja saivat suuren saaliin,
ja Thorolf ja Kaukomieli erosivat ystävinä.
Thorolfin
jälkeen on näyttöä useista norjalaisten kuninkaiden hallintomiehistä
Haalogalandissa aina 1200-luvulle, ja he kaikki, paitsi verottivat saamelaisia,
myös kävivät kauppaa ja olivat kanssakäymisissä kainulaisten, karjalaisten ja
venäläisten kanssa.
Kainulaisten
organisaatio näyttää olleen vankka ja hyvin varustettu, myös sotilaallisesti.
Heidän toiminta-alueensa oli vaikuttavan laaja ulottuen etelässä Helsinglandiin,
luoteessa Norjaan, ja kaakossa aina Karjalaan asti. Kuningas päämiehenä
todistaa hyvin kehittyneestä sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta
järjestyksestä.
1.4
Kainuunmaa - Pohjanmaa
1.4.1 Kainuu - Ostrobothnia - Pohjanmaa
Roomalainen Tacitus (n 55-117) mainitsee teoksessaan
Germanica salaperäiset sithonit. Tacitus ja myöhemmin muunmuassa Adam
Bremeniläinen (1070-luvulla), kuvailevat naisten hallitsemaa maata, terra
feminarum. Nykytutkimus tunnistaa nämä kainulaisiksi, mutta nimitys
"naisten maa" johtuu väärinkäsityksestä (katso kappale: Kainuu -nimen
alkuperä). Englantilainen kuningas Alfred ja hänen norjalainen kronikoitsijansa
Othere (Ottar, n 890) antavat hyvän kuvauksen kainulaisista ja heidän
valtakunnasta. Suhtautuminen islantilaisten saagojen luotettavuuteen
lähdemateriaalina on vaihdellut, mutta niiden maantieteellinen tarkkuus pitää
paikkansa myös kainulaisten maan kohdalla.
Itse
Snorri Sturluson on kirjannut erilaisen tulkinnan Norjan yhdistämisestä
saagassa Fundinn Noregr (katso artikkeli Norjan perustaminen). Hän korvasi
Odin-myytin kuningastarun saagalla Kainuunmaan mahtavista kuninkaista. Tässä
saagassa Kainuun kuninkaan poika Noreg yhdistää Norjan maat ja nimittää sen
itsensä mukaan Norjaksi. Suomen kansantaruston Pohja eli Pohjola viittaa myös
Kainuunmaahaan.
Olaus
Magnus tuntee kainulaiset ja kirjaa heidät teokseensa Carta Marina (1539).
Bureus mainitsee karttakokoelmissaan (1611, 1626) provinssin Cajania, joka on
sama kuin Suomen Ostrobothnia. Keskieurooppalainen kartografia (Tschudi,
Herbenstein n 1550) tietää, että alue Kayenskaja Zemlya ja Cayeni
(kajaanit/kainulaiset) ovat olleet Venäjän vallan alla, mutta nyt Ruotsin
kruunun valloittamia. Kainulaiset asuivat heidän mukaansa sekä Norrbottenissa
että Österbottenissa. Tschudi jopa tietää, että Norrbotten on Ostrobotnian
pohjoisosa, ja raja kulki Pähkinäsaaren (1323) rauhan mukaan Pyhäjoesta etelään
Petäojalla. Useat eurooppalaiset kartantekijät sekoilee näiden Euroopan
syrjäseutujen alueitten kanssa, ja mm Mercator (1500-luvun loppua) sijoittaa
Kayenskaja Zemlyan Jäämeren rannalle.
1.4.2
Österbotn, som Qwenland är...
kirjoitti
Messenius (1579-1636). Olaus Rudbeckius (1630-1702) tietää, että Kainuu käsitti
sekä Pohjanmaan että Länsipohjan aina Piitimeen asti. Ruotsalainen kielitutkija
Ihre oli tutkielmallaan kainulaisista (1767) ensimmäinen, joka selvitti
Kainuu-kysymystä modernein metodein. Ihren mukaan käsitti Kainuu koko
Pohjoisruotsin Medelpadista Ångermanlandiin, Jämtlandiin ja Länsipohjaan.
Etnisesti hän kuitenkin piti kainulaisia saamelaisina. Saksalainen
tutkimusmatkailija Forster (1784) erotti selvästi kainulaiset saamelaisista, ja
tunnisti kainulaiset suomalaisiksi. Forster esittää, että nämä suomalaiset
asuttivat maata aina Helsinglandiin asti, mutta svealaisten paine oli ajanut
heitä yhä pohjoisemmaksi, ja 1700-luvun alussa oli näillä suomalaisilla enää
jäljellä osa alkuperäisestä alueestaan.
Arwidsson
kääntää saksasta (Rühs 1819): "Österbotten av Finnarne kalladt Pohjanmaa,
äfven Kajnu, Kajnunmaa, nederlandet, gränsar i norr..." Arwidsson myös
(1827) esittää, että sana "kvener" pitää islannin mukaan oikeastaan
ääntää "kvainer", joka on jo huomattavan lähellä suomenkielen
ääntämistä/kirjoitusta Kajnu/Kainuu. Geijer (1825) myös piti kainulaisia suomalaisina.
Geijerin mukaan käsitti muinaisen Kainuun alue Medelpadin, Ångermanlandin ja
Länsipohjan, ja näitä suomalaisia tunki pohjoiseen ruotsalaisten ja
norjalaisten siirtolaisten paine. Cajanus (1866) tukee tätä käsitystä mutta hän
väittää, että kainulaiset on alunperin karjalaista heimoa, ja ensimmäinen
niistä suomen heimoista, jotka idästä päin Suomenselän yli asuttavat
Pohjanmaata, ja myöhemmin levittäytyivät aina Helsinglandiin asti. Useimmat
tutkijat pitävät kainulaisia osana suurhämäläisten heimoa. Cajanus väittää,
että 800-luvun lopussa ulottui svealaisten mahti pohjoisessa tuskin edes
Taalainmaan joelle (Dalaälven). Vasta kun Helsingland liitettiin ruotsalaiseen
valtapiiriin, täytyi kainulaisten siirtyä pohjoiseen, jossa he eivät kuitenkaan
saaneet olla rauhassa ruotsalaisten ja kristinuskon ahdistelulta. Aspelin
(1869) esittää kuten Cajanus, että norjanmiesten expansio itään Kölin yli aina
Medelpadiin asti Harald Kaunotukan aikaan 900-luvulla, ajoi kainulaisia
pohjoiseen.
1.4.3
Erämiehiä ja pirkkalaisten edeltäjiä
Kansallismielinen,
svekomaaninen historiankirjoitus 1900-luvun alussa (Hilderand, Wiklund mm) piti
kainulaisia ruotsalaisina, ja onnistui tässä koska jätti huomioonottamatta
kaiken suomalaisen tutkimuksen. Poikkeus on Fahlgren (1953), joka julkaisussaan
Skellefteån kunnan historiasta käsittelee tätä kysymystä kiihkottomasti.
Jälkeenjääneessä teoksessaan (1947) tarkistaa myös Wiklund väittämiään, ja
lähentyy suomalaista tutkimusta, eritoten Jaakkolaa. Wiklund myöntää, että
kainulaiset oli suomalaisia erämiehiä ja pirkkalaisten edelläkävijöitä.
Ruotsalaiset tutkijat ovat viime aikoina joko täysin jättäneet tutkimatta
kainulaisia, tai sitten kopioineet suomalaisen tutkimuksen teesejä, eniten
Jaakkolaa.
Jaakkola
(1924 ja 1935) esittää, että kainulaiset oli kaukokaupan miehiä ja
veronkantajia eteläisestä Suomesta, ja pirkkalaisten edeltäjiä. Hän kytki tämän
yhteen muuttoteorian kanssa, jonka mukaan Suomen heimot alkoi asuttaa maata
etelästä käsin ajanlaskun ensi vuosisadalla, ja tämä jatkui 800-luvulle asti.
Muuttoteorian on nykyisin korvannut jatkuvuusteoria, jonka mukaan suomalaiset
heimot, mutta myös muut, on ainakin 9000 vuotta (Suomusjärven kulttuuri)
asuttanut Suomea.
Vilkuna
sijoittaa paikannimitutkimukseensa tukien (1957) kainulaisten ydinalueen
Kalantiin Alasatakuntaan (myös Klinge). Kainulaisten toiminta-alue ulottui
hänen mukaansa aina Jäämerelle. Uumajassa on professori Korhonen
paikannimitutkimuksellaan avannut uusia uria Pohjoisruotsin "Kainuu"
-nimistössä. Julku esittää (1997), että Kainuu käsitti alueet Pohjanlahden
ympäri Hämeenmetsästä eli Kyröjoelta ainakin Skellefte-jokeen asti. Kainuun
etelärajan sijainti näyttää riippuvan siitä missä ajassa muinaisen Kainuun
historiaa liikutaan.
1.4.4
"Kainuu - Kvenland – Kaland" –nimen alkuperä
Daniel
Juslenius selventää termiä "Kainuu" ensimmäisessä suomalaisessa
sanakirjassa (Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, 1745) seuraavasti: Cainu, -un
"botnia orientalis", "österbotten"; Cainulainen
"ostrobotniensis", "österbottning".
Lönnrotin
mukaan on Kainu/Kainuun ensimmäinen merkitys: alamaa (lågland). Kainulainen oli
alamaan asukas (låglandsbo), rannalla asuja (strandbo), österbottning, qven -
vastakohtana oli sawolainen, joka asui sisämaassa. (vrt
lantalainen-rantalainen)
Vahtola
esittää (1980), että termin "Kainuu" kantamuoto on hwainoo, ja hänen
hypoteesinsa on yleisesti hyväksytty ja vallitseva. Hwainoo merkitsee alunperin
alavaa maata, suota (lågland, våtmark, kärr), ja on kantamuoto suomen termeihin
Kainu/Kainuu, ja skandinaavisiin Kven, Kvenland, Kaland. Ainut joka on
(Wiklundin lisäksi) kyseenalaistanut Vahtolan hypoteesin, on ruotsalainen Holm
(1982) etymologisilla perusteilla, mutta Holmin kritiikki ei vakuuta, eikä hän
myöskään kykene esittämään vaihtoehtoista teoriaa.
Adam
Bremeniläinen ja jotkut muut kuvailivat aikoinaan Kainuuta naisten, amatsonien
hallitsemana maana, mikä johtui germaanisen sanan nainen "kvinna"
sekoittamisesta suomalaisperäiseen sanaan kainu/kven. Forsterin mukaan (1784)
oli pohjoismaisissa kielissä nainen "kwen", islanniksi
"kwinna", anglosakseille "kwen", ja saksalaisille
"qwena". (Kalevala kertoo Pohjan Akasta!)
2
Pirkkalaiset
2.1
birk - Birka - Pirkkala
Germaaniheimo
friisiläiset kävi kauppaa pohjoisen maitten kanssa jo 700-luvulla. Tämän friisiläiskaupan
keskus Itämerelle oli birk-oikeuden Hedeby nykyisessä Schleswigissä. Sana birk
on peräisin friisinkielen sanasta birek tai berek, joka tarkoittaa oikeutta tai
oikeusaluetta (kauppaoikeus), ja tästä johtuu tanskankielen birkerett,
norjankielen bjarkoyiarrett ja ruotsinkielen bjärkörätt. Hedebyhyn kokoontui
munkki Ansgariuksen (kuoli 865) mukaan kauppamiehiä joka taholta. Hedeby oli
arabi Ibrahim al-Tartushin (804) mukaan tunnettu Islannista Bagdadiin. Siellä
alkoi (tai päättyi) Pohjantie (Norwegen), joka erään teorian mukaan on antanut
nimen maalle Norja. Tätä merireittiä aina Bjarmiaan Vienan merelle on mm Ottar
(890) kuvaillut laajasti. Ottarin kotikaupunki oli Bjarkoy (birk)
Haalogalandissa, joka oli myös kainulaisille hyvin tunnettu kauppapaikka.
Svealaisten
Birka Mälaren saarella oli todennäköisimmin länsieurooppalaisten eturyhmien
perustama birk-kauppapaikka, niinkuin Hansa myöhemmin. Myös Sigtunaa, Birkan
seuraajaa ja svealaisen vallan pääpaikkaa 1100-luvulla, hallitsi ja dominoi
saksalaiset. Suurin osa väestöä oli tietenkin paikallisia. Pirkkalan alkuperä,
vanhassa Satakunnassa (nykyisin Pirkanmaa), voi olla samaa birk-alkuperää.
Jaakkola esittää, että nimi ruotsalaisten invaasion jälkeen 1320-luvulla
muovautui Pirkkalaksi (Birkala, birkarl). Pirkkala on ikivanhaa
kulttuuriseutua, josta löytyy runsaasti germaanisia paikannimiä, jotka muun
aineiston ohella todistavat seudun varhaisista ja suorista yhteyksistä Baltian
ja saksalaisen Gotlannin kautta germaaniseen kulttuuripiiriin.
Birka
oli alun alkaen tunnettu kainulaisten ja muiden suomalaisten suosima
kauppapaikka. Kihlakunta "härad" on nimitys hallinnolliselle
yksikölle Skandinaviassa, mutta Sveanmaalla Birkan vaikutuspiirissä käytettiin
nimitystä "hundare", joka on saksalaista alkuperää. Tämä on myös
antanut nimen yhdelle Suomen maakunnista: Satakunta.
Pirkkalan
miehet
Kainulaisten
nimi tuli heidän asuinpaikastaan, kun taas pirkkalaiset -nimi johtuu ammatin
harjoittamisesta, ja on peräisin Pirkkalan pitäjästä Yläsatakunnassa, missä
useimmilla ja ensimmäisillä pirkkalaisilla oli perintötilansa ja
kauppavarastonsa. Tämä on oikeastaan samaa suurseutua, mistä myös kainulaiset
oli kotoisin. Pirkkalan pitäjä, nykyisin Tampereen kyljessä, käsitti aiemmin
koko itäisen osan Yläsatakuntaa. Pirkkalaisten kauppa-alueet Pohjan perillä
(lappmarker) liittyivät ainakin alkuvaiheessa tiiviisti yhteen kotitilan ja sen
oikeuksien kanssa. Ruotsinkielen termi "lappmarker" tarkoittaa eri
pirkkalaisryhmien hallitsemia alueita.
1300-luvulla
alkoi Ruotsin kruunu kiinnostumaan pohjoisen rajoista ja alueen veronkannosta,
koska Novgorod oli ulottanut valtaansa sinne. Bureuksen mukaan antoi kruunu nyt
veronkannon ja kauppaoikeudet näille pirkkalaisille, jotka jo vuosisatoja
olivat harjoittaneet elinkeinoaan Pohjan perillä. Pirkkalaiset saavat nyt
käytännössä yksinoikeuden kaupankäyntiin ja rajattomat oikeudet kantaa veroa,
ja kruunu saa pienen osan veroa nahkoina. Tämä sopimus on kuulemma perua Mauno
Ladonlukon myöntämästä erioikeudesta 1277, mutta tätä dokumenttia ei ole
löytynyt mistään. Usea taho esittää, että tämä Bureuksen väittämä sopimus on
konstruoitu tarkoituksena laillistaa kruunun vaatimukset ja kuuluu luovan
historiankirjoituksen piiriin, mikä oli tavallista tähänkin aikaan. Kuningas
"antoi" Bureuksen mukaan saamelaiset pirkkalaisille sillä ehdolla,
että nämä tunnustautuivat kruunun alamaisiksi. Kysymyksessä näyttää olleen jo
olemassaolevien oikeuksien vahvistaminen.
Pirkkalaiset
mainitaan säilyneissä asiakirjoissa ensi kertaa 1328, kun kruunun mahtimiehet halusivat
jakaa pohjoisen alueet keskenään. Pirkkalaiset protestoivat ja voittivat. Erik
Maununpoika vahvisti vuonna 1358 pirkkalaisten erioikeudet, jonka mukaan heidän
valtansa oli ehdoton pohjoisen kauppa-alueilla "lappmarker".
Pirkkalaiset jakoivat nämä alueet keskenään ja oikeudet meni perintönä.
2.2
Pirkkalaiskauppa
2.2.1
Pohjanlahden kauppapakko
Kuten
tunnettua hallitsivat saksalaiset täysin kaupankäyntiä Tukholmassa ja Ruotsissa
1300-luvulla. Vasta Brunkebergin taistelun jälkeen 1471 onnistui ruotsalaisten
porvarien lakkauttaa saksalaisten oikeus puoleen porvarien ja hallintomiesten
säätypaikoista valtakunnan kaupungeissa. Ja vasta vuonna 1533 loppui Hansan
kauppaetuoikeudet. Pohjanlahden kauppapakko oli Tukholman porvarien yritys
suosia omia etujaan, sillä rannikon talonpojat purjehti niin kuin aina ennenkin
suoraan ulkomaille kaupantekoon. Vain Turku oli poikkeus, muuten piti nyt
ympäri Pohjanlahden kaikkien seilata Tukholmaan kaupoille. Pirkkalaiset saivat
kuitenkin vapautuksen tästä pakosta, kun kuningas 1358 vahvisti aiemman vuoden
1328 määräyksen, jossa tämä etuoikeus oli suotu pirkkalaisille.
Tämä
Pohjanlahden kauppapakko oli suurilta osin pelkkä paperituote, sillä
Pohjanlahden kauppa oli aikojen alusta suuntautunut itään ja kaakkoon, missä Tallinna
oli suurin suomalaisten suosima kauppakeskus. Karjalaiset kauppiaat myös kävi
kauppaa pohjoisessa niinkuin aina. 1500-luvulta tiedetään, että pirkkalaiset
purjehti Tukholmaan, mutta myös ulkomaille, eniten Saksaan. 1700-luvulla
laivasivat Tornion porvarit tavaroitaan omilla laivoilla ympäri Välimerta, ja
tämä liikenne kasvoi aina vuoteen 1918.
2.2.2
Tornio - kaupan keskus
Pirkkalaisten
pääpaikat oli Tornio, Kemi, Luulaja, Piitime, ja Uumaja. Mitään varmaa tietoa
pirkkalaisten lukumäärästä ei ole siltä ajalta kun heidän veronkantonsa
lakkautettiin. Vuodelta 1606 ilmoitetaan pirkkalaisten lukumäärä kussakin
jokilaaksossa: Tornio 22, Luulaja 17, Piitime 16 ja Uumaja 11. Toisaalta
osoittaa esim ote Länsipohjan maakirjoista, että 63 tilaa Tornionjokilaaksossa
Pajalaan asti ilmoitetaan pirkkalaistiloiksi. Ångermanlandin ja Uumajan
saamelaiset oli ruotsalaisen historiankirjoituksen mukaan ns "kruunun
lappalaisia", ja maksoivat veronsa kuninkaan voudeille, eikä
pirkkalaisille. Tämä koskee tietenkin vasta sitä ajanjaksoa, kun kruunu oli
saanut aikaan jonkin näköistä hallintoa pohjoiseen.
Keskiajalla
oli Tornio suurin kauppakeskus Pohjan perillä, ja tänne kokoontui
kaupantekijöitä Suomesta ja Ruotsista, kainulaisia, karjalaisia, hämäläisiä,
saameja, permalaisia, venäläisiä, helsingejä, jämtlantilaisia ja norjanmiehiä,
kirjoittaa Olaus Magnus. Tornio oli historiallisesti merkittävin keskus ja
satama pohjoisessa, ja kauppareittien liittymäkeskus. Tornion pirkkalaiset
maksoi tuplasti enemmän veroa kuin muut pirkkalaiset yhteensä.
Kauppa
venäläisten "ryssien" kanssa kukoisti, vaikka kruunu sitä yritti
määräillä ja verottaa, ja välillä jopa kielsi sen kokonaan. Venäläiset harvoin
jäivät käymään kauppaa Tornioon, niinkuin oli määrätty. Niinkin myöhään kuin
vuosisadan vaihteessa 1600, valittaa lapinvouti Jöns Karlsson, että ryssät
kiertää talosta taloon läpi Tornion, Kainuunkylän (Kalix), Luulajan ja
Piitimen. Ryssät tuli yleensä Oulu- tai Kemijoen reittiä Pohjanlahdelle, ja
purjehtivat aina Uumajaan asti, ja tekivät kauppaa koko kesän. Kuningas yritti
saada tätä kauppaa järjestykseen, koska siinä meni kauppa ja verot ohi kruunun
ja Tukholman.
2.2.3
Ryssät ja karjalaiset
Todennäköisesti
on nämä "ryssät" itse asiassa karjalaisia kauppamiehiä, jotka
tulivat, niinkuin aina ennenkin, kaupantekoon ikivanhoja kauppateitään, Suomen
erinomaisten vesiväylien kautta. Myös Suomen historiassa tulee olla tarkkana,
kun puhutaan ryssistä ja heidän toiminnastaan Suomessa, sillä muut Suomen
heimot kutsui usein karjalaisia "ryssiksi" (laukkuryssä).
Karjalaiset-ryssät oli kainulaisten kovia kilpailijoita pohjoisen
elinkeinoissa, ja asuttivat maata siinä kuin kainulaisetkin. Nämä
kreikkalaisortodoksit karjalaiset taas kutsuivat roomalaiskatolilaisia,
myöhemmin luterilaisia suomalaisia "ruotseiksi" ("Suomi,
suomalainen" -käsitteitä ei ollut keksitty vielä).
2.3
Pirkkalaiset ja Ruotsin kruunu
2.3.1
Pirkkalaisista tulee kruunun vouteja
Pirkkalaisten
merkitys Suomen kehityksessä oli merkittävä. Pirkanmiehet muodostivat
yhtenäisen rintaman itää vasten, lujittivat kauppa- ja muita siteitä länteen,
eniten Saksaan. Pirkkalaisten etuoikeudet säilyivät aina vuoteen 1554, jolloin
Kustaa Vaasa otti veronkannon kruunulle ja pirkkalaisista tuli kruunun vouteja.
Aikaisempi järjestelmä, missä he harjoittivat kauppaa, veronkantoa ja laillista
järjestystä, korvattiin valtion valvomalla hallinnolla. Kustaa Vaasa myös
kirjaa käskykirjeeseensä, että erämaitten vanhat herrat, pirkkalaiset,
"som hade befallningen över lapparna i Westrebotnen", eivät saa estää
uudisasukkaita asettumasta pohjoiseen.
Vaikka
vanha pirkkalaisjärjestelmä hävisi ja hallinta siirtyi valtiolle, oli toiminnan
suunta sama eli verotus, kaupan järjestelyt ja lain ja järjestyksen valvonta.
Kuningas oli myös hyvin kiinnostunut lisäämään valtaansa yli koko pirkkalaisten
alueen aina Atlantille ja Jäämerelle asti. Vaikka pirkkalaisilla oli aluksi
monopoli lapinvoutien virkaan, oli valtion selvä tarkoitus keskittää koko
pohjoisen hallinto itselleen. Pirkkalaisten aiempi hallinto käsitteli
pääasiassa kauppaa ja verotusta, kun taas oikeudenkäytön keskittäminen
1600-luvulla merkitsi, että valtio alkoi valvoa myös uskonnollisia ja
yhteiskunnallisia asioita.
2.3.2
Pirkkalaiseliitti ja kruunu
Keskiajalla
Kustaa Vaasan aikaan erottui pirkkalaiset johtavana ryhmänä, ja oli tietyn
profiilin omaava eliitti. Kuningas puhuu rikkaista pirkkalaisista, ja tämän
vahvistaa maakirjat. 1500-luvun alussa sanotaan, että valtakunnan rikkaimmista
miehistä asui kolme Luulajajokilaaksossa. Valtiokirjoista, jotka laadittiin
Älvsborgin linnoituksen lunastukseen Tanskalta 1571, löytyy maan rikkaimpien
joukosta kuusi pirkkalaista.
Pirkkalaisilla
oli aluksi monopoli lapinvoutien virkaan, mutta valitukset ja havaitut
kavallukset 1500-luvun lopulla johti siihen, että Kaarle herttua alkoi korvata
heitä muilla. Kaarle myös nimitti erityisen ylimmäisen lappalaisvirkamiehen.
Tähän virkaan ei valittu pirkkalaista, vaan hollantilainen Arent Josting.
Vaikka
pirkkalaisten etuoikeudet murenivat, oli tämän eliitin merkitys suuri pohjoisen
kehittämissä. Arkkipiispa Petrus Kenicius (1555-1636) oli uumajalaisen
pirkkalaisen Könik Olofssonin poika. Olaus Petri Niurenius oli kirkkoherra
Uumajassa 1619-45. Hänen puolisonsa oli pirkkalaissukua. Niurenius on kirjannut
runsaasti pirkkalaisten historiaa ja mm, ehkä sen kaikkein kuuluisimman
kansansankarin, Matti Kurjen retkiä pohjoisessa. Piitimen kirkkoherra Nicolaus
Andreae (1600-28) oli pirkkalaissukua ja syntyisin Piitimestä, ja hallitsi
suomenkielen täysin.
Nimitys
pirkkalainen mainitaan von Dübenin mukaan viimeisen kerran virallisesti
Uppsalan ordinantiassa 1617. Kun Kaarle IX oli lakkauttanut pirkkalaisten
monopolin pohjoisen kauppaan, laskettiin pirkkalaiset porvareitten ja
maakauppiaitten säätyyn. Nimitys pirkkalainen katoaa, mutta samat henkilöt ja
organisaatio, tosin ilman kruunun siunausta, jatkaa saman elinkeinon
harjoittamista.
2.3.3
Kruunu ottaa vallan - ja maat
Kustaa
Vaasan uuden keskitetyn hallinnon ajatuksena oli myös maaomistuksen
uudelleenjärjestely, myös Suomen puolella. Valtio otti itselleen oikeudet
erämaihin ja niitten jakoon, sekä metsästys- ja kalastusoikeuksiin germaaniseen
lakiin vedoten, jossa kaikki kuuluu kruunulle. Tämä on päivänpolttava kysymys,
kun saamelaiset ja kainulaiset nyt vaativat maitaan takaisin YK:n ja EU:n
päätöksiin nojautuen.
3
Suomi Ruotsin ja Venäjän puristuksessa
3.1
Pohjan perän rajat
3.1.1
Rajanveto Pähkinäsaaren rauhassa 1323
Rauhansopimuksen
latinankielinen asiakirja toteaa, että raja vedettiin "in Helsingh
haff", ruotsalaisten versio: "nor i haffuit", ja venäläinen:
"ottole Kajano more". On todistettu, että latinankielinen ja
venäläinen versio ovat virallisia, ja ruotsalaisten versio on väärennös, jossa
ruotsalaiset väittivät rajan vedetyn pohjoiselle merelle eli Jäämerelle.
Venäläiset yrittivät useaan otteeseen saada takaisin hallintaansa lailliset
alueensa Pohjan perillä, joita ruotsalaiset nyt miehittivät uudisasutuksella.
Venäläisiä retkikuntia lähetettiin Kainuuseen "na Kajany", eli
kymmenen virran maalle Pyhäjoelta Kainuunjoelle (Kalix älven). Vuonna 1501 he
vielä vaativat virallisesti takaisin Kainuun jokiaan "flumina chain".
Venäläisten aikakirjoissa on Kainuu se Norrbotten, joka oli ollut osa
Novgorodia, ja jota Moskova-Venäjä nyt vaati takaisin perinteeseen vedoten.
Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajanvedon voi ymmärtää vain jos tietää, että
Kainuunmaa kuului Novgorodille.
Erityisen
ankarasti koetteli Ruotsin suurvaltapyrkimykset taistossa Venäjää vastaan
Pohjoispohjanmaata 1500-luvun loppupuolella. Kuten aina kärsi siviiliväestö
eniten. Seutu autioitui, ja väki pakeni länteen - ja edisti voimakkaasti
Länsipohjan uudisasutusta.
3.1.2
Bygden rajakivi ja Bjuröklubben
Pohjanlahdesta
Merenkurkun alapuolella tuli keskiajalla ruotsalaisten meri. Tilanne
Merenkurkun yläpuolella oli toisenlainen. Mitään ruotsalaista mainittavaa
asutusta ei ollut Helsinglandista pohjoiseen. Valtio-oikeudellisesti on
kyseenalaista, voiko pohjoisen alueita laskea edes Ruotsin intressipiiriin.
Vasta 1600-luvulla antaa ruotsalaisten oppineitten karttateokset suurin
piirtein oikean kuvan Pohjan perän todellisesta geografiasta ja olosuhteista.
Ruotsalaiselta
uudisasutukselta vei reilut kaksi vuosisataa matka Ångermanjoelta
Skelleftejoelle. Kruunun kiinnostus pohjoiseen alueisiin heräsi vasta
Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen, ja kruunu pani vauhtia uudisasutukseen.
Mistään kansainvaelluksesta ei kuitenkaan ollut kysymys, ja 1300-luvun
ruotsalaiset raivaajat oli luultavasti alueella jo asuvien jälkeläisiä.
Helsingelain
mukaan oli Uumaja ja Bygdeå vapautettu laivanvarustuksesta kuninkaallisille
sotaretkille (ledung), sillä he puolustivat valtakuntaa: "de skola värja
sitt land hemma". Ketä vastaan he maata puolustivat? Tavallisin vastaus
on, että vihollinen oli ryssä. Bureukselta on maininta 1600 Bygdeåsta, minne
ryssät saapui Oulujoelta, siis tavallista reittiä. Ruotsien onnistui voittaa
ryssät, ja muistoksi tästä kuulemma hakkasivat merkin (ei näy mitään tänään,
kirj. huom.) Bygden kiveen, jota ryssät väitti omaksi rajamerkikseen. Bygden
kivestä rajamerkkinä on runsaasti säilyneitä asiakirjoja.
Novgorod
ja sen seuraaja Moskovan suuriruhtinaskunta vaativat Pohjan perän alueita
takaisin aina Täyssinän rauhaan 1595 asti, vedoten perinteeseen, jolla oli myös
valtio-oikeudellinen perusta. Sten Sture vanhemman sodan aikaan 1490-luvulla
väittää venäläiset, että Bjuröklubben on Ruotsin ja Venäjän maitten virallinen
ikivanha rajamerkki. Pohjanlahden itärannalla valittaa talonpojat 1490, että
ryssät oli tullut ja väittänyt, että Kemijoki ja kaikki lohijoet aina
Pyhäjoelle asti kuuluu heille. Pyhäjoelle on siirtolohkare, Hanhikivi, jota
ryssät sanoi rajamerkiksi, ja sieltä meni raja meren yli länteen
Bjuröklubbenille Skellefteån pitäjässä. Tämä Hanhikivi oli maamerkki,
kiintopiste, joka oli helppo havaita mereltä käsin. Bygden kivi on samanlainen
maamerkki, ja siirtolohkare, ja sen suhde Bjuröklubbeniin on sama kuin Hanhikiven
suhde Pyhäjokeen.
3.1.3
Korsholman lääni
Länsipohjalla,
eli nykyisten Västerbottenin ja Norrbottenin rannikkoseuduilla, oli ja varhain
lujat siteet Pohjanmaalle (Österbotten). Yhdessä ne muodostivat sen
luonnollisen ykseyden, jota keskiajalla kutsuttiin nimellä Pohjanperä (Norra
bott(n)en). Tätä tietyssä määrin itsenäistä pohjanmiesten maata ei yhdistänyt
vain hallinto, vaan myös suku- ja kielisuhteet.
1360-luvulla
rakennettiin Korsholman linna Vaasan lähelle, ja koko Pohjan perää hallitaan
täältä käsin. Juridisesti ja kirkollisesti liittyi Pohja länteen, mutta
taloudellisesti ja hallinnollisesti itään. Viimeksimainittuun vaikutti varmasti
pirkanmiesten panos. Pohjan perillä ei Ruotsin aateli koskaan kyennyt
läänittämään maita itselleen, mikä todistaa siitä, että tämä seutu pystyi
puolustamaan etujaan, ja että sillä oli myös resursseja tähän.
Nimitys
"Norrbotten" yhdyssanana otettiin käyttöön 1400-luvun alussa, ja
merkitsi toisinaan valtakunnan pohjoisinta osaa, toisinaan vain Pohjanmaata
(Österbotten). Myös nimitys "Västerbotten", "Österbottenin"
vastaparina, tuli käyttöön ja lisäsi termien sekaannusta. Vasta 1400-luvun
lopulla tuli termistä "Västerbotten" käypä nimi Ruotsin puolella.
3.2
Hwma - Uma - Uumaja
Uumajan
porvarit anoivat vuonna 1583 kaupunkioikeuksia, ja Juhani III päätti perustaa
kaksi kaupunkia Länsipohjaan, Uumajan ja Tornion. Luulajaa, Piitimeä eikä
Skellefteå ei ollut edes ajateltu. Vuonna 1586 määräsi kruunu maakauppiaat
Uumajasta ja lähiseudulta muuttamaan Uumajaan. Kaikkien kauppiaiden Uumajasta
pohjoiseen piti asettuman Tornioon. Uumajasta ei tullut kauppakeskusta tässä
vaiheessa, koska kauppamiehet kieltäytyivät muuttamasta Uumajaan, vaikka kruunu
uhkasi kovilla sakoilla sekä karkottaa kieltäytyjät Inkerinmaalle ja Eestiin.
Kun Kaarle IX pani vuonna 1605 taas vauhtia kaupunkien perustamiseen, oli
kuvioissa mukana samat kaksi kaupunkia, Uumaja ja Tornio.
Uumajan
aikakirjoissa on maininta vuodelta 1696, että Uumajassa oli ennen kirkkoa
kappeli. Kappelin kello upotettiin jokeen kun pelättiin, että vihollinen,
ryssät ja suomalaiset, sen pois ryöstäisivät. Merkittävää tässä on, että
suomalaiset laskettiin vihollisiksi. Jos tällä perimätiedolla on historiallinen
perusta, täytyy sen periytyä ajalta ennen ruotsalais-suomalaisen valtioliiton
syntyä.
Merenkurkun
liikenne
Yhteydet
Merenkurkun yli ovat tietysti ikivanhoja. Täytyy muistaa, että vesi yhdistää,
eikä erota. Kun Göran Wallin matkusti 1707 Länsipohjan halki ja kirjasi
perimätietoa, kerrottiin hänelle, että ne jotka perusti Pohjoisasutuksen
(Bygdeå, Norrbygda), oli tullut meren yli toiselta puolelta ja antaneet
seudulle sen nimen. Jonas Ask mainitsee tämän väitöskirjassaan 1731, ja lisää,
että tämä perimätieto oli vielä paikallisten tiedossa.
Tietysti
voidaan keskustella, mikä arvo tällaiselle perimätiedolle voidaan laskea.
Kuitenkin on selvää, että sen taustalla ovat todistetun vilkkaat yhteydet
Kainuunmeren ympäri. Tämä heijastuu myös toisissa yhteyksissä ja traditioissa,
kuten kainulaiset, pirkkalaiset, Egilin saaga, Bygden kiven taruissa, Kaarlen
krönikassa, Olaus Magnuksen kirjoituksissa jne.
Hajanaisia
Ajatuksia Kaamoksen 2000 Keskellä
Valikoivaa
historianmuistamista
Bygden
kiveä (Bygdestenen) ei ole merkitty millekään ruotsalaiselle kartalle, eikä
mainita edes seudun turistioppaissa, vaikka muita myöhempiä Venäjän ja Ruotsin
taistojen kulttipaikkoja on yllin kyllin Täfteån, Ratanin seudulla. Siitä
huolimatta seisoo Bygden kivi mahtavana siellä minne viimeisin jääkausi sen
jätti. Uumajasta pohjoiseen ajettaessa käänny Rataniin ja aja tullimakasiinin
ohi pari kilometriä. Kun hiekkatiessä on 90 asteen mutka vasemmalle (länteen),
käänny siinä kesämökkialueelle oikealle. Siinä on puomi, joka on lainvastainen,
koska tie on yleinen tie. Seuraa tätä tietä pari kilometriä kunnes kotitekoinen
kyltti "Bygdestenen" osoittaa oikealle eli merelle päin, ja kohta
voit sitoa ratsusi kiinni Bygden kiven juurelle niemen nokassa, jossa on kääntöpaikka.
Kyltin on laittanut pariskunta, joka asuu kesämökkiään siirtolohkareen
kupeessa, ja tietää mielellään kertoa kiven historiaa. Kiipeä ylös
kymmenmetriselle siirtolohkareelle, ja sinulle avautuu historialliset näkymät.
Tämä oli alamaan ja mereltä tulijoitten kiintopiste ja siten sovelias
kohtaamis- ja kauppapaikka. Tänne myös suunnistivat ryssät tekemään kauppaa
kainulaisten kanssa, ja tämä merkittiin Ruotsin ja Novgorodin rajamerkiksi
vuonna 1323.
Ruotsalaisten
haluttomuus tunnistaa tämä rajamerkki selittyy helposti sen
historiankirjoituksen valossa, joka halusi kirjasi ruotsalaiset pohjoisen
uudisraivaajaksi, vaikka kainulaiset oli Pohjan pioneereja ja ryssätkin toimi
täällä paljon ennen ruotsalaisia. On aika merkitä Bygden kivi kartalle, ja
suojelukohteeksi, koska nyt sen olemassaolosta ei tiedä edes Uumajan eikä
Robertsforsin turistitoimistot, ja se on täysin lainsuojaamaton.
Suomalaiset
- metsäläiset - skogsfinnar?
Useimmissa
historian kirjoituksissa mainitaan Suomen kansa syvien metsien jöröjukiksi.
Tosiasiassa se suomalainen heimo, joka on antanut nimen tälle maalle, eli
eesti-suomalaiset, väinäläiset, oli Itämerensuomen kansaa ja sen valta oli
nimenomaan merivalta ulottuen aikoinaan Rügenistä nykyisessä Saksassa aina
Suomeen eli Varsinaissuomeen. Suomen heimo on asuttanut Itämeren rantoja
ainakin 10 000 vuotta eli viimeisimmistä jääkaudesta lähtien. Kalevalan suuret
sankarit ovat erityisesti oivallisia venemiehiä, ja väinäläiset oli kuuluja
veneentekijöitä.
Hämäläisten
heimon alamaalla asuvat nimettiin kainulaisiksi, rannalla asujiksi
(lantalaisiksi?). Nämä kveenit eli kainulaiset loivat mahtavan Kainuunmaansa
merimiehen taitojaan hyödyntäen, ja Pohjanlahti oli heidän sisämerensä,
Kainuunmeri. Karjalaisilla oli oma merensä eli Euroopan suurin järvi Laatokka.
Karjalaisten vaikutuspiiri ulottui pohjoisessa Vienan merelle ja Jäämerelle, ja
etelässä he kävivät kauppaa aina Mustalle merelle, missä myös väinäläiset
(varjagit eli viron sudet) vaikuttivat. Karjalaiset kilvoittelivat kainulaisten
kanssa Pohjan perillä ja asuttivat maata. Kaikki tämä oli mahdollista
vesireittejä pitkin, jotka oli sen ajan liikenneväyliä. Täytyy pitää mielessä,
että Suomen tuhannet järvet ei ole vain kauniita lomailupaikkoja, vaan muodostavat
yhden mailman parhaista tieverkostoista.
Savolainen
voisi olla se metsien mies, skogsfinne, koska he alunperin oli kaskiviljelyn
kehittäjiä (Kaikki me kuitenkin tiedämme Savon upeat vesistöt). Savolaiset
mainitaan kansantarustossa pulloposkisiksi puuron syöjiksi, vastakohtana
kaitanaama kainulaisille, vesikeiton särpijöille. Tässä on tietenkin paljon
perää, koska kainulaiset merikansana söi kalakeittoa ja savolaisten perusruoka
oli viljasta. Savolaisten kaskiviljelyyn perustuva elinkeino oli suuri menestys,
koska yksi ruisjyvä antoi kaskessa 50 jyvää, kun tavallisessa pellossa siitä
sai vain 5 jyvää. Tästä sai kruunu myös vihiä, ja ne uudisasukkaat, jotka
asutti 1500- ja 1600-luvulla keskisen Ruotsin syviä metsiä, minne ruotsalainen
ei uskaltanut, oli nimenomaan savolaisia kaskenpolttajia.
Tulevaa
tutkimusta
Uumajan
yliopisto sai syksyllä 2000 määrärahana reilut 5 milj Norrlannin
varhaishistorian tutkimukseen. Projektin vetäjät ilmoitti alustavasti, että
ainakin 20 doktorandia tekee väitöksensä aiheesta. Odotamme mielenkiinnolla
tuloksia.
Mikael
Reuter